Matkaa on vielä tallusteltavana, mutta mahanympärykseni on jo huikeat 110 cm.

Vointini on hyvä ja usko onistumiseen on kova. Vauva liikkuu paljon ja pitää minut tietoisena raskaudesta. Kaksivuotiaan onnistumiseni kanssa taistellessa on välillä pakko huokaisten todeta, että onneksi vauva on vielä masussa.  Jos nyt en ehdi tätä blogia päivittää, niin tuskin enää joulun alla saati ensi vuonna. Sitten on kädet täynnä onnistumisia.

 

Toivo siitä, että pääsisin synnyttämään, rakoilee. Tämä vauva viihtyy perätilassa tai poikittain. Kaksivuotiaanihan heitteli voltteja vielä synnytystä edeltävänä päivänä, perätilasta viistotilaan ja sektiollahan hän silloin syntyi. Siihen en haluaisi, mutta pahalta näyttää.

 

 

Aika menee niin ettei perässä pysy. Elän rauhallista keskiraskauden aikaa, pahoinvointia tai väsymystä ei ole eikä maha ole vielä tiellä. Useimmat eivät edes huomaa odotustani. Painonnousu on ollut rauhallista ja tasaista, johtunee siitä että olen saanut herkut jätettyä vähemmälle kuin aikaisemmissa odotuksissani. Äitiysvaatteisiin siirtyminen on vasta nyt ajankohtaista. Rakenneultraa jo kovasti odotan, että pääsisin näkemään oman pikkuiseni. Pieniä liikkeitä on tuntutnut juhannuksesta lähtien silloin tällöin, päivittän en niitä vielä huomaa mutta koitan olla huolestumatta siitä. Kyllä minä tästä vauvan saan.

Kävin ultrassa ja sieltä löytyi pikkuinen, jonka sydän sykki.

Ei oo todellista.

 

Toistaiseksi ei mitään tuntemuksia mihinkään suuntaan. Raskausoireita ei juurikaan näy, jotain sellaista epämääräistä voimattomuuden tunnetta vain. 

Pelottaa ettei tämä kestä. Pelottaa keskenmeno. Pelottaa oma jaksaminen. Pelottaa että esitän liian reipasta. 

Muutama päivä vielä ultraan, sieltä pitäisi löytyä jo sykekin.

Yritän unohtaa kaiken siihen asti. Jotenkin pitää vaan porskuttaa eteenpäin.

 

 

Ruskuaispussi löytyi sieltä mistä pitikin ja piikitys aloitetaan.

Pelottaa kohtalaisesti.

 

Haluan uskoa onnistumiseen. Haluan jouluksi vauvantuoksua.