Eteenpäin mennään hiljalleen. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta on vaikeaa olla suunnittelematta, miettimättä, toivomatta, haaveilematta. Toisaalta sitä haluaa elää tavallisen odottajan arkea, toisaalta haluaa upottautua työhön ja kirjoittamiseen niin, ettei tunnelissa näy mitään muuta. Tämä on helppoa, koska töissä on maailmanlopunmeininki, eikä työt tekemällä lopu.

Lähden ensi viikoksi työreissuun ja pelkään että raskauteni paljastuu siellä, mielestäni vähän turhan aikaisin.
Paikkoja, joissa asia voi paljastua:
*joudun kuljettamaan piikit käsimatkatavarassa ja ne on näytettävä turvatarkastuksessa
*joudun ramppaamaan vessassa jatkuvasti
*saan oksennusyskäkohtauksia
*jouduin parille bisnesdinnerille, jossa vedetään yleensä viinaa

Toisaalta on kiva mennä ja unohtaa kaikki. Toisaalta pelottaa.
Gynen mukaan riskiä lentokoneilussa ei ole, eikä tällä lääkityksellä tarvitse miettiä veritulppariskiä. Jotain hyvää sentään. Ja kun palaan matkalta on heti seuraavana päivänä neuvola. Ja sitten viikot onkin jo melkein 14.

Tänään olin taas astetta rohkeampi ja paljastin asian taas yhdelle.